Kangasniemen kirjasto

Kirjeissäni kirjaimilla ohentuva elämäni, pitkospuilla maalaan sen metsän siimekseen. Saappaani likaiset, elämäni kertomus ei tahdo liittyä valheelliseen, aitous nukkuu liian usein mättäässään, marjoja peitossaan. Päivät päättyvät irti tosistaan kuin silmät sammaleen käpyjen ojentamassa levossa. Reunassa unien marginaali ja merkintöjen maallinen mahalasku. Nielen aistieni tuomaa mieltä, hyvässä järjestyksessä sienet kannon päässä. Tuohtunut puunrunko, ärräpäitä lauseissaan. Oksat lahoavat hitaasti pois ihmisten väliltä. Vastauksia vain kesäisin elämän lämmössä. Kaunis puolisoni auringonlaskua sielussaan valmis aina nousemaan. Takaisin elämään. Lausumattomat kilometrit nurkassa tämän huoneen. Jokaisen havunneulaisen metrin olen kulkenut sielusta sieluun. Itkuseikat jäävät huomiotta. Ajatukset pohdittava näteiksi ennen iltaa pieniin paketteihin. Harva osaa enää. Olemme niin kovia läheltä katsottuina. Meidän puolellamme on enemmän tilaa. Laaksoahmatti valvoo meitä laakeripellen katsoessa merihevosta. Pinttynyt pää heitetään pois kiihtyvillä askeleilla. Katkennut sukupolvien kirous aiheuttaa paljon kipua.